Quantcast
Channel: Parisuhteet – Serpent's Lair
Viewing all articles
Browse latest Browse all 16

Kahdeksan vuotta

0
0

Siitä on nyt reilu kahdeksan vuotta, kun aloitin tämän blogin. Ensimmäinen tekstini, jossa ei varsinaisesti ollut erityisempää päätä eikä häntää, päätyi tälle sivulle helmikuun alkupuolella 2008. Olin tyystin unohtanut tuon vielä tovi sitten, jonka takia tämä teksti on kaikkea muuta kuin päivälleen täällä. Vaan viis siitä. Seuraavan tekstin omistan kahdeksan viime vuoden muistelulle. Se kun on aina mukavaa tai vähintäänkin ajatuksia ja/tai tunteita herättävää.

Kahdeksan vuotta on aika, joka on kontekstisidonnaisesti joko todella vähän tai todella paljon. Blogin mittakaavassa kyse on kohtuullisen pitkästä ajasta, kuten seuraavien rivien myötä hyvin selväksi käy. Mitä kaikkea näihin vuosiin oikein mahtuukaan? En tiedä teistä muista, mutta omalla kohdallani, sanalla sanoen, aivan helvetisti. Niin hyvässä kuin pahassakin.

Kaikki uusiksi – so not?

Sitten vuoden 2008 helmikuun olen ehtinyt erota paristakin parisuhteesta ja myös aloittaa pari uutta. Olen ehtinyt muuttaa kahdesti, vaihtaa kerran työpaikkaa, lopettaa ja aloittaa harrastuksia, tehdä useamman ulkomaanmatkan, saada jälkikasvua, siirtyä uudelle vuosikymmenelle, saada tukuttain uusia kavereita, polttaa pari siltaa, käyttää huumeita, käydä maksullisissa naisissa ja mitä kaikkea näitä nyt on.

En tietenkään juuri tuossa järjestyksessä. Eikä se nyt ole olennaistakaan. Sanalla sanoen elämäni on ollut viime vuosina kirjavaa. Värikkäämpää kenties kuin nuorempana. Ehkä juuri niin sen pitää mennäkin.

Ennen kuin joku moralisti ehtii nostaa syyttävää sormeaan tai kohottaa tunteita keräten ääntään, saanen huomauttaa, että elämä ottaa ja elämä antaa. Kaikki valinnat ja teot eivät ole aina ehkä niitä parhaita mahdollisia, mutta katumuksen ollessa täysin turhaa, näillä mennään.(*)

Monet teistä ei olisi tehnyt samoja valintoja tai ajautuneet samoihin tilanteisiin. Ja se on täysin ok. Mutta koska kerranhan tässä vaan eletään ja jokainen on oman tarinansa päähahmo, niin tehdään sitten tekoja ja valintoja, jotta on mitä muistella, kun kiikkustuolissa heilutaan.

Mikä muuttui, mikä ei?

Alkuvuodesta 2008 some sellaisena, kun se nykyään tunnetaan, oli varsin erilaista. Ainakin Suomessa. Facebook oli vasta vuonna 2007 jollain tapaa rantautunut omaan kaveri- ja tuttavapiiriini. Facebookia ei oikein osattu käyttää ja toiminnotkin olivat kovin rajallisia. Oltiin ja rustattiin jotain. Piirit olivat pienempiä. Face-kavereita oli vähemmän. Hyvässä ja pahassa.

Ei ollut Instagrammia ja Twitteriä. Edes YouTubea ei käytetty samalla tavalla kuin nykyään. Vaikka sometuulet puhalsivat alati kovemmin, meno oli jollain tapaa yksityisempää. Siihen aikaan jopa oma blogini tuntui oudon paljastavalta ja avoimelta. Nykyään kai tällainenkin on täysin tavallista.

Tai sitten juuri toisin päin: ehkä enää mitään yksityistä ei kannata kertoa netissä, koska nyt se varmasti leviää kaikkien ulottuville jos jotain menet möläyttämään. Yksittäinen twiitti romahduttaa elämän tai lopettaa työpaikan ja niin edespäin.

Niin tai näin, nettielämä vuonna 2008 oli kovin erilaista. Aina blogistani lähtien. En enää tiedä kirjoittaisinko samoja tekstejä kuin tulloin, mutta vastaavasta syystä en suostu sensuroimaan itseäni siten, että alkaisin vanhoja tekstejä piilottelemaan. Avoin päiväkirjani – blogini – on ja pysyy. Toissijaista on ketä se riemastuttaa tai vituttaa.

Jos some onkin muuttunut paljon näinä vuosina, niin on myös yksityiselämä omalla tahollani kuin myös monen kaverin kohdalla. Vielä 2008 sitä tuli ihmeteltyä kolmenkympinkriisejä ja kaveripiirissäkin oli paljon “parikymppisiä”. Harva oli neljääkymmentä täyttänyt. Nyt kahdeksan vuotta myöhemmin tuntuu, että vain harva on alta kolmenkympin ja niitä nelikymppisiä on viettänyt jo useampikin kaveri.

Hauskaa on ollut huomata oman elintason nousevan. Yksiöstä kaksioon. Kaksiosta omakotitaloon. Siinä sivussa on tullut mentyä kihloihin, saatua lasta ja hommattua autoa. Ja joku vielä väittää, että vanheneminen on perseestä.

Vielä 2008 alkuvuodesta en harrastanut voimailua. Olin parisenkymmentä kiloa kevyempi versio nykyminästäni ja huomattavasti heikompi. Näinä kahdeksana vuotena olen ehtinyt rikkoa omia ennätyksiäni (joskin alati hidastuvaa tahtia) useamman kerran ja ehtinyt käydä useamman vuoden aiempien kamppailuilajien lisäksi itsepuolustustreeneissä parissakin eri lajissa ja painimassa parinkin eri seuran joukossa, puvulla ja ilman. Voisin kai sanoa, että on tässä matkan varrella jotain opittu treenaamisestakin.

Ehkä tärkeintä on kuitenkin se, että vuonna 2016 olen rautaisemmassa kunnossa kuin ikinä aiemmin. En tietenkään ole yhtä nuori ja vikkelä, mutta taitoa ja ruista on kertynyt ranteisiin. Mitä sanoinkaan siitä vanhenemisen perseestä olemisesta?

40+

Kun koko kahdeksan viime vuoden palettiani katsoo, onkin melkein helpompi luetella asioita, jotka eivät olisi muuttuneet kuin niitä, jossa muutosta on tapahtunut. En sano, että aivan kaikki asiat ovat välttämättä menneet parempaan suuntaan, mutten totta puhuen myöskään keksi asioita, joissa hommat olisivat menneet selkeästi huonompaan suuntaan. Lienen tehneen jotain oikein.

Nyt nelikymppisenä perheenisänä asioita toki katsoo erilaisesta kuvakulmasta kuin kolmikymppisenä simasuuna, jolle perjantai ja lauantai olivat ryyppypäiviä ja muut viikonpäivät oravanpyörässä kulkevaa jyystöä arkirutiineita sen suuremmin rikkomatta.

Olisi ehkä röyhkeää puhua mistään viisastumisesta, mutta jotain lienee mennyt oikein, kun nykyään ei vituta, kuten ennen. Turhautumiset ja muut sellaiset ovat entistä harvinaisempia ja mielenrauha löytyy mitä pienemmistä asioista. Vaikka ajanhallinta on mennyt vuosien kuluessa entistä hankalammaksi, koen silti, että minulla on entistä enemmän laadukasta aikaa, niin yksin kuin muidenkin seurassa.

Välillä tuntuu, että suurimmat huolenaiheet ovat lähinnä niitä ehdinkö kuntosalille vai en, tai jäävätkö treenikertani vain kahteen tai kolmeen jollain viikolla. En juurikaan sairastele, joudu painimaan taloudellisten asioiden kanssa tahi ajaudu tilanteisiin, joista poispääsy maksetaan palavina siltoina.

Ehkä juuri näistä syistä blogini on tylsempi kuin koskaan ennen. Tai mikä kellekin tylsää on. Mutta näillä eväillä mennään, enkä ainakaan minä valita. Toivottavasti et sinäkään.

(*)Loppuun upotan vielä videon, joka sanoituksiltaan summaa enemmän kuin hyvin aiemmin mainitsemani pointin. “Try walking in my shoes.”


Viewing all articles
Browse latest Browse all 16

Latest Images

Trending Articles